7. kesäkuuta 2015

Teatteri Reipas Irma: Jokapäiväinen

Katsojakokemus
Taru Kasandra

Teatteri Reipas Irma: Jokapäiväinen



Teatteri Reipas Irman uusin teos Jokapäiväinen on mustavalkoinen ja värikäs kokemus nykyihmisen ehkä hallitsevimmasta jumalasta, rahasta.

Kohtaus kohtauksen perään ohjaaja Mammu Rauhala äänettömällä mutta kovaäänisellä tyylillään takoo katsojille hyytäviä kohtauksia, jotka ovat karmivalla tavalla aivan totta. Nykyihminen vaikka tappaa rahasta.

Rauhala esittelee esityksellään yhteiskunnan kolmen K:n tilan; kilpailu, kipu ja kapina. Esitys sanojensa mukaan ei anna vastauksia, mutta ohjaajan toiveena on, että ne syntyisivät katsojalle sisältäpäin.

Onko ihmisen elämässään aina juostava rahan perässä? Onko ihmisen elettävä ja kulutettava rahaa kuten kaikki muutkin?

Esitys näyttää meille rahan synnyttämiä henkilöhahmoja, joista jokainen rahaa käyttävä katsoja voi tunnistaa itsensä tai sukulaisensa; kerjäläinen, omahyväinen, liukuhihnatyöntekijä, epäonnistuja, koppalakkipää, mielenosoittaja, sääli, diktaattori, narsisti, yrittäjä, nainen, mies.

Suosittelen esitystä jokaiselle, joka kaipaa teatterikokemukselta aitoa ilmaisua, niukkaa puhetta ja aiheella kopsauttelua.

Tästä esityksestä jää hyvä maku suuhun, aivan kuten meidän jokapäiväisestä leivästämme.

19. helmikuuta 2015

Espoonlahden teatteri: Jäniksen vuosi


En tiedä onko mitään muuta yhtä vakavasti otettavaa kuin johtotehtävissä oleva vittuuntunut pomonainen kirveen kanssa. Espoonlahden teatterin esittämä näytelmä Jäniksen vuosi on hurja kaksituntinen seikkailu, jossa valta on naisilla. On kyse sitten pääskysistä, jäniksestä, vaimosta tai pomosta, ohjaaja Samuli Jaskio näyttää naisen, joka hallitsee ja jolla on valtaa päättää myös muiden puolesta.

Jäniksen vuosi on Arto Paasilinnan klassikkoromaani vuodelta 1975. Silti vielä 40 vuotta myöhemmin tarina on aivan ajankohtainen. Elämä on kiireistä, hektistä, stressaavaa ja joka toinen meistä on jossain määrin riippuvainen viinasta tai puhelimesta. Ja jos et ole tavoitettavissa 24/7, vähintäänkin vaimo alkaa nalkuttaa.

Vaikka Jaskion miehiä korpista poliisi-päivähoitotyöntekijään voisi kuvailla nynnyiksi tai vähän urpoiksi, on jokaisessa roolissa sisällä kuitenkin pieni vekkuli poika. Tosin ei voi olla miettimättä, onko ihmisten välinen vuorovaikutus parisuhteissa todella niin huonoa, että siitä luodulle irvikuvalle ei pysty edes nauramaan. Eikö toista ihmistä pysty ottamaan edes sen verran huomioon, että myöntäisi rehellisesti kaipaavansa omaa aikaa? Tai myöntävänsä, että haluaa jatkaa elämää jonkun toisen kanssa, ilman että toista täytyy pilkata?

Katsoja voi seurata juonta kaikilla aisteillaan, ja esityksen äänisuunnittelu on varsinkin hyvin onnistunut. Kovia ääniä säikkyvälle ei kai muuta voi sanoa kuin että tappamisesta kuuluukin lähteä ääni, joka vihloo päässä.

Jos unohdamme yhden täysin tarpeettoman pöydän siirron, esitys on toimiva ja etenee hyvin ja vauhdikkaasti. Katsoja ei joudu odottamaan, että näyttelijät tulevat tarinassa perässä, vaan tätä esitystä johdetaan lavalta. Ja kyllähän jokaiseen suomalaiseen hyvään näytelmään on kuuluttava vähän viinaa, vähän saunomista, vähän sekoilua sekä Mannerheim tai Kekkonen.